Surua, säikähdyksiä, mutta myös naurua

Eilinen taisi olla taas niitä päiviä, jotka sisälsivät kaiken mahdollisen ilon ja surun välimaastosta. Sitä vaan ihmettelee, mitenkä kaikki (etenkin surulliset) asiat osaavat tapahtua kerta ryminällä tiettyjen ihmisten kohdalla ja niin lyhyellä aika välillä. Siinä oppii arvostamaan sitä, mitä itsellä on; niitä jokapäiväisiä pieniä ilon ja jopa vihan aiheita, joita lähimmäiset sinulle aiheuttavat joko tarkoituksella tai vahingossa. 

Muistatko sen pienen ärtymyksen tunteen, kun joku vanhahko lähimmäisesi soitti ja jälleen kerran kysyi neuvoa siinä samassa tietokoneita koskevassa asiassa, jonka olet jo ainakin miljoona kertaa selittänyt ja neuvonut kädestä pitäen? Ajattelet 'Ei jumalauta, eikö kukaan muu meidän lukuisista sukulaisista voi sinua neuvoa, miks aina minä?!' Mutta nyt taas mietit, että ei helekkari... ehkä sitä ei tulis niin usein käytyä siellä tai puhuttua kyseisten ihmisten kanssa elleivät he juuri soittaisi ja ehkä tekosyynä käyttäen kysyisi apua taas siinä samassa asiassa. Kuinka monta kertaa sitä on tullutkaan naurettua silmät vedessä sen jälkeen, kun olet mennyt paikan päälle ja todennut ettei mitään ongelmaa olisi ikinä ollutkaan jos olisit kirjoittanut kaikki ohjeet ylös? Mutta silti jätät ne ohjeet kirjoittamatta, ehkä odottaen seuraava soittoa, että voisit mennä käymään.

Sitten päädyt siihen mietteeseen, että Kuolema ei kosketa pelkästään aina vain vanhuksia. Aina on se vaara, että joku henkilö esimerkiksi lähipiiristäsi, joka on vielä parhaimmassa iässään ja jota pidit ikinuorena, kohtaakin Kuoleman. Tai ystäväsi, jonka kanssa puhuit juuri edellisenä päivänä ja nauroitte vanhoille jutuille ja mietitte minkälaisia olisitte vanhainkodissa. Entäpä jos jompi kumpi ei ikinä eläisikään vanhainkotiin saakka? 

Ehkä sopivin kappale mitä tulee mieleen kyseisestä aiheesta.

Mutta nyt hiukan erilaisiin ajatuksiin! Aina ei pidä synkistellä, jokaisesta asiasta pitää riipiä edes pienen pieni ilon tunne! Kuten siitä, kun eilen palasin töiden jälkeen kotiin ja tavalliseen tapaani käppäilin navetan taakse hevosia tervehtimään, olikin pirullisen rakas oripoikani portilla vastassa. Mutta ta daa, yllättäen väärällä puolella porttia! Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan päästi varsa hörähdyksen ja tzippaili luokseni, kun minä vedän paikoillani astmakohtauksen alkuoireita. Onneksi, onneksi!, vanha tammani on ehkä enkelimäisin hevonen mitä tulee laitumelta karkailuun. Tammuskainen seisoi tyytyväisesti portin oikealla puolella (vaikka portin alalanka retkotti maassa ja pelkkä ylälanka oli paikoillaan - Nortti damn you!) ja piti karkailevalle pojalleen seuraa näin. Ja onneksi pienoinen Nortti Boy on sen verta vielä mamman poika, että oli tämäkin pysyny siinä viiden metrin säteellä emästään koko ajan (jäljistä päätellen). 

Kiitin hevosten jumalaa ja päästin oripoijjan takaisin emänsä luokse laitumelle riehumaan. Tästä olisi voinut syntyä katastrofin ainekset, mutta eipäs syntynytkään! Kiitos siitä!

Loppuilta kuluikin kaverin kanssa mässäillessä ja jutustellessa. Aiheet heittelivät laidasta laitaan, mutta ehkäpä kerron niistä mietelmistäni joskus toisessa tekstinpätkässä ;) Tälle kirjoitukselle kun näkyi tulevan mittaa vähän turhankin paljon.

Mira kiittää ja kumartaa!