Valmentajana jännittämässä

Kerroin tässä aiemmin omasta kasvatistani, Nortista, jonka tulevaisuuden suunnitelmat romuttuivat takapolvesta paljastuneen laajan luunhaurastuman johdosto. Mielessä oli ollut, että en välttämättä hommaisi muita hevosia enää Tipon ja Nortin lisäksi, koska molemmilla voisin ajella/ratsastella mielin määrin. Ja Nortin kanssa pääsisi vielä tositoimiin radoille koittamaan. 

Nyt kumminkin on tullut haaveeksi hankkia yksi ihan treenattava ravuri. Jota saisi laitella, seurata kehitystä, kokeilla mitenkä hevonen toimii radalla niin hiiteillä kuin sitten tositilanteessa startissa. 

Valmennuksessahan kaikki ei mene niin kuin on suunniteltu, niin kuin ei muutenkaan koko elämässä, mutta se yrittämisen halu on jotain sellaista mitä en pysty kokemaan esimerkiksi enää Tipon kanssa. Tipo on syntynyt vuonna 1997, joten ikää siltä löytyy 16 vuotta, mikä ylittää kilpailuiän kirkkaasti. Nortin tulevaisuudesta vuorostaan ei ole vielä mitään takuita.

Olen miettinyt mahdollisuutta ihan uuteen omaan hevoseen (kenties kimppahevonen) tai liisinki-hevoseen, jolloin omistajuus ei siirtyisi minulle muuta kuin omistusoikeuden vuokraajana. Olen nyt katsellut vähän kaikenlaisia ilmoituksia, mutta pääasiassa tarkoituksena oli hankkia lämminverinen ravuri, lyhyemmin lv. Ei ole väliä, onko kyseessä sitten tamma, ruuna vai ori, kunhan yksilö olisi toimiva pakkaus. 

Koska jokainen hevonen on yksilö, ei treeni voi välttämättä olla samanlaista kuin muilla hevosilla. On löydettävä juuri sille hevoselle käypäinen treenimuoto/-tapa ja yritettävä edetä sen voimin. En osaa itsekkään oikein sanoa, miksi hurahdin raviurheiluun. Jotenkin se on aina ollut lähempänä ja intohimoisempana harrastuksena kuin ratsastus. Toki raviurheilussakin ratsastetaan, mutta eri tyylillä ja tavalla. 

Tipo aikoinaan huippukunnossa

Suurin syypää tietysti raviurheiluun hurahtamiseen on isäni ja hänen veljensä, jolta myös Tipon hommasin itselleni. Pienestä pitäen kuljin niin hiitti- kuin ravireissuillakin mukana. Lopulta rupesin myös itse ajamaan hevosia pihassa sekä hiiteillä radalla. Siitä kait se sitten lähti, takaisin ei ole paluuta. 

Mitenkähän selittäisin sen tunteen, kun saat seurata valmentamasi hevosen kehitystä? Se pitää ehkä kokea, että sen todella ymmärtää. Sama pätee tietysti kaikkien muidenkin hevosten kanssa, oli ne sitten ratsuja tai ravureita, pullaponeja tai kilpahevosia. Kuka tahansa ymmärtää sen onnistumisen tunteen, kun monen treenikerran/yrittämisen/epäonnistumisen/harjoittelun jälkeen onnistut yhdessä hevosen kanssa! Se tunne, kun sinut täyttää järjetön ilo ja ylpeys omaa hevosta kohtaan, kun se toimii. 

Tämän tunteen olisin halunnut kokea Nortin kanssa. Se, kuinka olisit saanut seurata oman kasvattisi kehitystä syntymästä radoille saakka. Toki, mikään ei ole mahdotonta. Ties vaikka tapahtuisi ihmeparantuminen ja Nortin polvi kestäisi treenaamista - haluan uskoa ihmeisiin ja toivossa on hyvä elää. 

Setäni hevonen, jota saatoin seurata varsasta asti nykyhetkeen

Katsellaan, mitä tuleman pitää. Toivon, että löytäisin treenihevosen jo kesäksi, mutta ikinä ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Jos minä sen hevosen jostain onnistun hankkimaan, tulen sitä kyllä täällä hehkuttamaan!

Niin ja siis jos joku blogini lukijoista sattuu nyt vaikka tietämään jossain sellaisen hevosen, jonka omistajalla ei ole aikaa laitella hevosta, mutta ei halua myydä sitä kumminkaan eikä laittaa kalliiseen valmennukseen niin olehan hyvä ja ilmoita! Täällä ilmoittautuu vapaaehtoinen valmentajatreenari! :)

Hyvää musiikkia, tanssahtelua ja matkustelua

Yölintu, musiikki, tanssit, hyvä seura, matkustelua, mökki, pulkan laskua ja väsynyt, mutta onnellinen.

Siinä sanat, jotka kuvaavat viime viikonloppua!

Perjantaina suuntasimme pienen porukan kanssa Kuopioon Rauhalahteen Yölintu nimisen bändin keikalle. Olen aiemminkin kuunnellut kyseistä bändiä, muistitikullakin taitaa jopa pari heidän kipalettaan olla. Mutta kyllä se live-esitys on aina ihan toista maata verrattuna "keinotekoiseen" ääneen. Huh huh! Simo Silmu, ehana miäs!

Saattaapi olla, että Mirkkulin muistitikulta löytyy jatkossa hiukan enemmänkin Yölintua. Liekkö se outoa vai ei, mutta makunsa kaikilla :)

Hyvän seuran lisäksi illassa parasta oli tanssiminen! Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi oikeasti tanssinut. Jännästi sitä vaan ruosteet tipahti matkan varrelle, kun tanssilattiaa kierrettiin ympäri. Siitäpä se sitten taas tanssi-innostus lähti. Kyllä minä oon niin kesällä kiertämässä tanssilavoja. Kuka lähtee mukaan?

Mikä ihaninta niin olisi aivan mahtavaa pukeutua oikeasti hienosti. Minulla on niin unelmissa ollut ostaa sellainen 50-luvun mekko. En ole ikinä ollut vannoutunut millekään tyylisuuntaukselle tai vastaavalla, mutta juuri 50-luvun  mekot ja niistä perustuvat pin-up mekot ovat jotain aivan ihania! Ei vaan ole vielä ollut rohkeutta sellaista edes koettaa, mutta unelmoidahan saa aina :)

Näihin mekkoihin liittyy myös pieni lupaus itselle; kohti parempaa kuntoa kun kesä lähestyy! Olin jo hyvässä vauhdissa viime vuoden puolella, mutta jotain tapahtui ja menetin motivaationi totaalisesti. Mutta tästä se vielä nousee, minulla on nyt mitä parhaimmat ohjeet päästä kuntoon aiemman kokemuksen perusteella. Minulla oli 3kk:n valmennusohjelma Optimal Performancen kautta. Tuloksia sain aikaan, mutta tuo yhtäkkinen romahdus omasta takaa pilasi treeniä huomattavasti. Mutta kuten sanottua, nyt minulla on kaikki se tieto ja kokemus aiemmin treenin kautta joten tästä on helppo jatkaa :)

Onnellisena heräsin lauantaihin, olinhan sentään saavuttanut edellisenä iltana paljon; karaistumista tanssimisessa, Simo Silmun nimikirjoituksen (my precious <3) ja ennen kaikkea uusia tuttavia sekä kokonaisuudessaan mukavan illan.

Matka jatkuikin Kuopiosta Tahkolle pienellä porukalla, johon kuului niin aikuisia kuin lapsiakin. Ilta meni pälistessä ja mässäillessä; nuotiomakkaraa, sulanutta vaahtokarkkia ja muita mässyjä. Om nom nom!

Sunnuntai meni pulkkaa laskiessa lasten kanssa. Ja kyllä, minä laskin välillä yksinkin liukurilla tai pulkalla. Näky on varmasti ollut mitä hulvattomin :D Lapsilla oli siis hauskaa ja niin oli aikuisillakin.  

Reissuilut oli kuin miniloma keskellä arkea ja sen vaikutus oli piristävä. Kotiin päästyäni minua odotti kasa eläimiä, vaikkakin Ritaseni oli erittäin loukkaantunut. Se on jännä miten koirakin pystyy ilmaisemaan oman mielipiteensä. Niinhän siinä sitten kävi, että omistajalle tuli paha mieli, kun koiralla oli paha mieli :( Mutta onneksi välit on nyt korjattu, harmittaa vain "hyljätä" toinen uudelleen parin viikon päästä, mutta onneksi siellä on monta muuta koiraa pitämässä seuraa.

Nyt loppuun hiukan Yölintua:

Yölintu - Mä putoan

Yölintu - Liian Suuri City

Yölintu - Eva

Ah ihanuutta <3

Itsenäinen(kö?)

"Et oo tosissas! Ei sinun pidä järjestää kaikkea!"
"No huh huh! Kyllä minäkin voin täällä jotain tehdä vaikka vieras olenkin!"
"Nyt istu vähän aikaa paikoillasi ja ole hiljaa!"

Kuuletko tällaista tekstiä usein? Hermostuvatko kaverisi, kun et voi jättää lähestulkoon mitään heidän hoidettavakseen saati anna heidän edes kunnolla auttaa sinua tietyissä tekemisissäsi? Vai oletko itse se, joka huomauttaa tuttua siitä, että ehkä hän ottaa hartioilleen liikaa tekemistä ja hänen kannattaisiko ehkä jakaa töitään muillekin?

Nyt viime aikoina tullut omalle kohdalle sellaista kommenttia, että yritän liikaa järjestellä asioita enkä jätä niitä muiden järjestettäväksi. Mutta minkäpä teet, kun sitä on tottunut itse järjestämään omat asiansa ja parin muunkin henkilön asiat siinä sivussa. Yleensä olen aina ollut tavalla tai toisella osallistumassa eri matkojen/kokoontumisien yms. järjestelyihin. Ja jos en ole omasta mielestäni tarpeeksi osallistunut niin heti alkaa omatunto koputtaa olkapäähän:

"Jaa'a! Sitä sitten vaan laiskotellaan ja annat muiden hoitaa hommat, kun voisit itse olla ihan hyvin auttamassa? Niin niin, hyvä sinä. Istu vaan siinä ja katso, kun muut järjestävät kaiken. Mitäköhän ne muutkin ajattelevat, kun et tee mitään? Laiskimus."

Toki osaan myös työntää omia töitäni muiden hoidettavaksi, jos siltä tuntuu. Mutta yleensä olen sitten joko hyvittänyt ne tavalla tai toisella. 

Nykyään ihmisiä vaaditaan olemaan itsenäisiä, oma-alotteisia ja riippumattomia muista ihmisistä. Mutta korostetaanko itsenäisyyttä liikaa? Johtaako se siihen, että kohta sosiaalisuus katoaa, kun ei osatakkaan tehdä enää töitä ryhmässä? Ei osata luovuttaa omista töistään muille? Seuraako tästä mitään muuta kuin ylityötunteja, stressiä, stressistä aiheutuvaa uupumusta, masennusta, fyysisiä sairauksia, itsetuhoisia ajatuksia?

Totuushan on kumminkin, että nykymaailmassa harvemmin pääsee pitkälle jos laiskottelee.

Nyt on jo huomattavissa työstressiä ja siitä johtuvaa uupumusta ihan yleisesti. Toki, työmäärään ei voi aina itse vaikuttaa, jos niitä töitä yksinkertaisesti on vain enemmän mitä tekijöitään. Mutta osaatko höllätä? Osaatko sanoa milloin olisi vapaapäivän paikka? Tai edes rentoutumishetki? 

Osaatko sanoa "Ei." ? 

Useampi ihminen on minulle huomauttanut, että en osaisi sanoa "Ei." Nyt kun pitkästä aikaa juttelin erään ihmisen kanssa, hän kysyi melkein ensimmäiseksi "Joko osaat sanoa; ei" Hetkeksi hämmennyin, mutta tuumasin sitten, että luulen osaavani. Nyt myöhemmin sain positiivista palautetta :) 

"Oot sinä nyt parantanut siitä, mitä aiemmin oli. Nyt sanot jo 'Ehkä', et kumminkaan heti oo myöntymässä kaikkeen, mutta et myöskään torju kokonaan. Se on jo hyvä juttu. Saat mietittyä, että haluatko oikeesti suostua vai et, suostutko vaan ns. lojaalisuudesta."

Yllätyin tästä palautteesta, en ollut aiemmin älynnyt kuinka olin ennen suostunut melkeenpä kaikkeen mitä minulta kysyttiin:

"Lähe kuskiks?" - Okei
"Lähe juomaan mun kaveriks?" - Okei
"Voitko vipata vähän rahaa?" - Okei
"Voitko hakee sillon sieltä ja viedä sinne?" - Okei

Oli oikeasti järkytys, kun tajusin mitenkä olin elänyt muiden mukaan tajuamattani. Toki minulla oli aiemminkin omat periaatteeni, tekoni, mieltymykseni ja sanani, mutta sitä silti suostui lähtemään vaikka mihinkä korpeen vaikka kuinka väsytti ja teki mieli jäädä nukkumaan.

Suunta on nyt kumminkin parempaan päin :) 

Tästäpä tekstistä tulikin tooooodella pitkä, mutta toivottavasti se antaa teille aihetta ajatukseen ja hiukan itsepohdiskeluun.

Hevostelua

Viime viikonloppu oli kyllä hevostäyteinen, kuten myös tämä päivä :)

Vaikka nuo hevoset onkin omassa pihassa, niin yllättäen sitä huomaa, että aika ei meinaa riittää niiden (tai no tamman) liikuttamiseen, kun on miljuuna muutakin asiaa hoidettavana.

Nyt minulla oli kumminkin apukuskit mukana, tästä se Tipon treeni alkaa ihan kunnolla ;) Perjantaina käytiin tekemässä n. 8km lenkki, mikä sisälsi paljon ravailua ja lyhyviä vauhdikkaampia pätkiä. Lauantai oli miltei samanlainen, mutta lyhyemmällä matkalla. 

Tammuskainen on kovin erilainen, mitä esim. puolitoista vuotta sitten, mutta silti kumminkin täsmälleen samanlainen.

Vuosi 2011

Vuosi 2012

Harmi, että minulla ei nyt tähän hätään ole mammasta tuoreempaa kuvaa. Jos olisin järkevä ollut niin olisin ottanut ajureissulta kuvia, kun minulla kerta apukuski vieressä istui.

Varsan kantaminen, synnyttäminen, hoitaminen ja kasvattaminen ovat vieneet veronsa ja tottakai kunto/lihaksisto on rapistunut huomattavasti siitä mitä se oli vielä ennen tiineyttä. Tästäkin huolimatta tamman luonne on edelleen sama, ne samat pienet merkit ja eleet ja tämä toimii kuin ajatuksen voimalla (huom. ainakin kärryillessä :D)

Se, kuinka kysyn "Ravataanko?" kohottaen hiukan ohjaksia ja ottaen paremman tuntuman ja siinä samassa tamma ponnahtaa lennokkaaseen raviin korvat höröllä. Unelmaa, toteutunutta unelmaa <3

On nyt viime aikoina tullut mietittyä kuinka sitä on tullut saavutettua omia unelmiaan ja päämääriään pikkuhiljaa. Puhuin jo yläasteella, eli n.9-10 vuotta sitten eräästä tammasta kavereilleni, kuinka haluaisin sen itselleni ja teetättää sillä varsan. No, eipä sitä tarvinnutkaan odotella kuin vuoteen 2011 asti, kun 16.5.2011 iskin omistajanvaihdospaperit setäni nokan eteen ja pyysin allekirjoittamaan :D Tammaahan oli käytetty jo aiemmin oriasemalla siemennyksessä. Viimein siemennys tärppäsi kumminkin heinäkuun lopulla ja sain kuulla tammuskaiseni olevan tiineenä. Voi sitä hetkeä! 

2.8.2011 porukoiden pihalla tiineyden varmistusultrauksen jälkeen <3

Sittenpä sitä vaan alettiin odotella varsaa :) Jännitys eikun kasvoi ja kasvoi. Myös surua piti kokea hevosten keskuudessa, sillä kaikkien oppiäiti Leidi (silloin 21-vuotias lv-tamma) piti lopettaa hankalan kaviokuumeen takia 7.6.2012. Vain tästä kolme yötä ja saapui tähän maailman pieni herra nimeltään Noisy Boy "Nortti"

11.6.2012 Noisy Boyn ensimmäinen hirnahdus masun ulkopuolella

Ukkohan ei alussa meinannut olla oikein yhteistyöhaluinen imemään, mutta niin sitä vain opeteltiin sekin. Ihmettelen edelleen kuinka hyvä emätamma Tipo on! Jos tamma ei olisi ollut noin yhteistyöhaluinen ei Nortin alkutaipaleesta olisi varmaan tullut mitään. 

Varsa jatkoi voimistumistaan ja kohtahan sitä huomattiin, että siitä kasvaa jättiläinen :D Sillä vauhdilla se ainakin kasvoi :)

Nortin elämä ei kumminkaan ollutkaan mitään ruusuilla tanssimista, loka-marraskuussa 2012 takapolvi turposi ensiliukkaiden aikoihin ja kuvauksissa sieltä paljastui laaja luunhaurastuma.

"Varsa olisi parasta lopettaa samantien"

Siinä sanat, jotka sai minun maailman järkkymään hetkeksi. Hitto, minä itkin ja raivosin sekä Nortin että omaa kohtaloani. Oma, ensimmäinen kasvattini ja heti kävi näin. Teinkö minä jotain väärin? Oliko ruokinnassa puutteita? Mitä ihmettä?! 

Ensijärkytyksestä toivuttuani päätin kumminkin pitää Nortin. Parantumisesta saati polven kestämisestä ei ole mitään takuita, se saattaa posahtaa hetkenä minä hyvänsä vaikka varsalla ei mitään tehtäisikään. Mutta en aikonut sammuttamaan toisen niin vahvaa elämän liekkiä heti alkuun. Nyt monen kuukauden jälkeen tästä uutisesta Nortti painaa edelleen menemään kuin muutkin varsat. Toisen jalan liike ei ole puhdasta, mutta ei se näytä myöskään vaivaavaan sen enempää.

"Against the grain should be a way of life

What's worth the price is always worth the fightEvery second counts 'cause there's no second trySo live like you're never living twiceDon't take the free ride in your own life"

~Elämme päivä kerrallaan~

Juorupuheita, hauskanpitoa ja lohennut hammas

Viikonloppu meni kuskina ollessa, ei siinä, minulla oli erittäin hauskaa! Perjantaina päädyin kumminkin baariin ilman yhtäkään kuskattavaa, mutta jotenkin sieltä silti löytyy aina juttuseuraa. Sitä tuntee olevansa ihminen, joka on onnistunut tutustumaan useampaan ihmiseen ja vieläpä sen verran hyvin, että voi extemporeena mennä näille juttelemaan. 

Tuli myös kuultua semmosta juttua, että huh huh! Ei siinä, ilmeisesti olen vaan niin hyvä! 

Toisaalta olen sitä mieltä, että antaa ihmisten puhua, ne uskovat ketkä uskovat. Juoruja liikkuu aina, kenestä tahansa, mutta niin kauan minua eivät ne haittaa, kunhan läheisimmät kaverini tietävät totuuden.

~Kosto on suloinen~

Tässä muuten sellainen kappale, jonka takia aloin kuuntelemaan System of a down -yhtyettä, ah ihanuutta <3

Kannattaako kosto? Hyötyykö siitä loppujen lopuksi mitään? En ehkä puhuisi ikinä ns. kostosta, enemmänkin opetuksesta - ihmiset eivät ole leluja joita voit käyttää hetken ja sitten heittää olan yli muiden lelujen joukkoon kunhan kyllästyt. 

Huolimatta kaikesta negatiivisestä huomiosta, olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset ovat aivan liian vakavia. Tottakai asioita tulee käsitellä ja niiden takia saa olla vihainen, loukkaantunut, surullinen yms. Mutta joskus ihmisten negatiivisuus alkaa ärsyttää. Mitä sinä hyödyt siitä? Itse ainakin yritän riipiä iloa kaikesta (taisin tästä aiemminkin kirjoittaa... :D) Ja suoraan sanottuna minun kanssani eivät tule ikinä pärjäämään ihmiset, jotka eivät osaa nauraa itselleen.

Monet ovat suutahtaneet vahingoniloisuuteni takia. Tottakai jätän nauramatta, jos asia on oikeasti vakava ja kaukana naurusta, mutta jokapäiväiset pienet mokat ovat niitä parhaita naurun aiheita. Itse mokaan niin paljon, että välillä eivät sormet riitä laskemaan päivän sisällä tapahtuneita munauksia.

Lauantaina tapahtui myös sellaista kuin että minulta lohkesi ensimmäistä kertaa elämässäni hammas. Ja kuinka kliseistä se onkaan, se tapahtui karkkia syödessä! Amerikan pastillit, yksi suurimmista paheistani, olivat syypäitä. Toki hampaassa on pitänyt jo ennestään olla vikaa, mutta niin vain natustin vähän aikaa hampaan palasia ja lopulta piti jo ruveta ihmettelemään, kun on niin kovin kovaa karkkia. Hampaan palasiahan sitä oli tullut sitten natustettua. Viimeinen poskihammas palasina. ONNEKSI ei lohennut niin pahasti, että hampaaseen koskisi, mutta ikävän terävä piikki sinne kyllä jäi ja tälläkin hetkellä kieli on täynnä haavoja toiselta sivulta ja turvonnut estäen selkeää puhumista :P

Tässäpä seuraavaks hiukan vklp:n soittolistaa :)

Jottei aivan raskaaksi menisi niin tietysti myös

Ystäväinpäivä

Jälleen kerran, joka vuosi tähän samaan aikaan, tullaan kysymykseen:
"Kuka on ystäväni?" 

Mistä tiedät, ketkä ovat niitä oikeita ystäviä? Mikä erottaa huijarin oikeasta? Miksi kaveeraan ihmisen kanssa, jonka tiedän kaveeraavan minun kanssani ihan jostain muusta syystä kuin ystävyyden takia? Mikä saa sinut itsesi kaveeraamaan sellaisen ihmisen kanssa, jota et välttämättä muuten kestäisi?

Ystäväinpäivään liitetään ystävyyden lisäksi myös rakkaus, poika-/tyttöystävät. Oletko tällä hetkellä 4ever-alone tyyppi, villi ja vitun vapaa sinkku, sinkku, looking for the right, seurusteleva, rakastunut, vai jotain tämän kaiken väliltä?

Mikäpä sen ihanampaa kuin hellä suukko ja:

"Huomenta, rakas."

"Minä menen nyt, rakastan sinua."

"Hei muru, miten työpäiväsi meni?"

"Öitä, kauniita unia, oman kullan kuvia - siis minun."

Faktaa vai fiktiota? Sen päättääköön jokainen itse :)

Vs.

Ai missä vaiheessa minä olen? Ahahaha.... Kävin läpi, koin, tein, sanoin, nauroin, itkin, kaduin, vihasin, inhosin, kaipasin, MUTTA SELVISIN!

Sitten on nämä iänikuiset valittajat:

"Yhyhyy! Taaskaan en saa ystäväinpäivää lahjaa keltään pojalta! Niin no saanhan minä kavereilta, mutta en keltään pojalta! Angst!"

AARGH!

Käyttäkää ihmiset aivojanne, sitä varten ne on teille annettu.

Se, että sinulla sattuu juuri menevään vituilleen ei tarkoita sitä etteikö muilla menisi. Toki, sinulla on oikeus valittaa ja tottakai, me kuuntelemme ja yritämme auttaa... Mutta mitä luulet sen valituksen auttavan minkään vertaa, jos et tee asialle mitään ja junnaat vain paikoillasi?

Elämä on tehty elettäväksi, elä se. 

Exactly

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

"Sun ystäväsi armaasi
aina olla tahtoisin
En koskaan olla tahtoisi
sulle uskoton ja petturi
Olis se suurin riemuni
jos aina oisit luonani
Jos kuolo sinut korjaisi
niin murhe minut murtaisi"

*Jos ystävä et olekaan lue joka toinen rivi vaan*

Viikonloppu takana

Mutta onneks uus on vielä tuloillaan!

Viikonloppu meni hujauksessa. Pertsinä nappasin kaverin kyytiin kylältä ja kaupan kautta paineltiin kohti minun torppaa. Kaupasta tarttui käteen Koffin mäyräkoira, ylläri pylläri, sekä sipsiä ja dippitarvikkeet. Ai niin! Kävinhän minä ruokatunnilla pikakierroksen H&M:ssä, josta tarttui mukaan alennuksessa ollut kuviollinen mekko. Liittäisin tähän kuvaa, jos olisin sellaisen älynnyt ottaa. Oli ehkä taas extemporee ostos, mutta hyvä sellainen :)

Perjantai-ilta menikin puhua pälpättäessä ja itseään laitellessa. Vaatteiksi kovin perinteiset suorat mustat housut, valkoinen ja musta toppi päällekkäin ja musta bolero. Ja korkkarit tietysti suorien housujen kanssa. Simple as that.

Minun pitäisi ruveta harrastamaan enemmän tuota valokuvausta, niin ei menisi ihan pelkäksi tekstimössöksi nämä minun julkaisut aina!

Lauantaiaamu oli ihmeellinen, no hangover nimittäin :D Tieni vei lopulta setäni luokse, jossa tuli leikittyä taas vaihteeksi Sherlock Holmesia vasikoiden syntymäilmoitusten ja korvamerkkien parissa. Kova työ palkitsi - 6 vasikkaa on nyt todistettavasti olemassa (korvamerkit paikoillaan) ja kahdesta lähti vielä jäsenhakemus menemään.

Mukavaa vaihtelua tuommonen navettahomma aina välistä. Sitä kun istut 8 tuntia perse penkissä kiinni joka arkipäivä niin tuollaiset navettaillat talikon ja lastojen kanssa riehuen on kuin virkistyslomalle pääsisi.

Lauantai-ilta oli jotain kaikkea muuta kuin mitä olin suunnitellut. Voisin sanoa, että ilta käsitti paniikkikohtauksen alkuoireita, vitutusta ja maksimaalista vitutusta. Lopuksi päädyin kumminkin onnellisesti nukkumaan porukoiden luo vaikkakin yötä piinasivat painajaiset.

Sunnuntaina pääsinkin huristelemaan ihka ensimmäisellä omalla autollani, jonka olen siis jo aiemmin myynyt! Lainasin serkkusein autoa päästäkseni kotiin aamulla hevoset ruokkimaan. Kyllä se Ibiza on vaan niin seksikäs ilmestys, että ihan kylmät väreet meni selkäpiitä pitkin, kun auton starttasin ;)

Myöhemmin päivällä tuli käytyä vanhalla tammallakin ajelemassa. Ja tammahan nautti, vaikka valjastuksessa olikin kuin persiiseen ammuttu karhu :) Pörhäkkä tapaus tuo tammaseni ja mehän Arzein kanssa saatiinkin ihan hyvät kyydit ;) 

Sunnuntaina tulin myös siihen tulokseen, että ihmissuhdeasiat ovat syvältä. Niin paljon helpompaa, kun löytäisi kerralla sen "oikean" tai sitten saisi pysyä ikuisesti sinkkuna, mutta silti olisi perhe jossain vaiheessa. On se vaikeeta!

Siinäpä minun viikonloppuni, lyhykäisyydessään :D

Surua, säikähdyksiä, mutta myös naurua

Eilinen taisi olla taas niitä päiviä, jotka sisälsivät kaiken mahdollisen ilon ja surun välimaastosta. Sitä vaan ihmettelee, mitenkä kaikki (etenkin surulliset) asiat osaavat tapahtua kerta ryminällä tiettyjen ihmisten kohdalla ja niin lyhyellä aika välillä. Siinä oppii arvostamaan sitä, mitä itsellä on; niitä jokapäiväisiä pieniä ilon ja jopa vihan aiheita, joita lähimmäiset sinulle aiheuttavat joko tarkoituksella tai vahingossa. 

Muistatko sen pienen ärtymyksen tunteen, kun joku vanhahko lähimmäisesi soitti ja jälleen kerran kysyi neuvoa siinä samassa tietokoneita koskevassa asiassa, jonka olet jo ainakin miljoona kertaa selittänyt ja neuvonut kädestä pitäen? Ajattelet 'Ei jumalauta, eikö kukaan muu meidän lukuisista sukulaisista voi sinua neuvoa, miks aina minä?!' Mutta nyt taas mietit, että ei helekkari... ehkä sitä ei tulis niin usein käytyä siellä tai puhuttua kyseisten ihmisten kanssa elleivät he juuri soittaisi ja ehkä tekosyynä käyttäen kysyisi apua taas siinä samassa asiassa. Kuinka monta kertaa sitä on tullutkaan naurettua silmät vedessä sen jälkeen, kun olet mennyt paikan päälle ja todennut ettei mitään ongelmaa olisi ikinä ollutkaan jos olisit kirjoittanut kaikki ohjeet ylös? Mutta silti jätät ne ohjeet kirjoittamatta, ehkä odottaen seuraava soittoa, että voisit mennä käymään.

Sitten päädyt siihen mietteeseen, että Kuolema ei kosketa pelkästään aina vain vanhuksia. Aina on se vaara, että joku henkilö esimerkiksi lähipiiristäsi, joka on vielä parhaimmassa iässään ja jota pidit ikinuorena, kohtaakin Kuoleman. Tai ystäväsi, jonka kanssa puhuit juuri edellisenä päivänä ja nauroitte vanhoille jutuille ja mietitte minkälaisia olisitte vanhainkodissa. Entäpä jos jompi kumpi ei ikinä eläisikään vanhainkotiin saakka? 

Ehkä sopivin kappale mitä tulee mieleen kyseisestä aiheesta.

Mutta nyt hiukan erilaisiin ajatuksiin! Aina ei pidä synkistellä, jokaisesta asiasta pitää riipiä edes pienen pieni ilon tunne! Kuten siitä, kun eilen palasin töiden jälkeen kotiin ja tavalliseen tapaani käppäilin navetan taakse hevosia tervehtimään, olikin pirullisen rakas oripoikani portilla vastassa. Mutta ta daa, yllättäen väärällä puolella porttia! Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan päästi varsa hörähdyksen ja tzippaili luokseni, kun minä vedän paikoillani astmakohtauksen alkuoireita. Onneksi, onneksi!, vanha tammani on ehkä enkelimäisin hevonen mitä tulee laitumelta karkailuun. Tammuskainen seisoi tyytyväisesti portin oikealla puolella (vaikka portin alalanka retkotti maassa ja pelkkä ylälanka oli paikoillaan - Nortti damn you!) ja piti karkailevalle pojalleen seuraa näin. Ja onneksi pienoinen Nortti Boy on sen verta vielä mamman poika, että oli tämäkin pysyny siinä viiden metrin säteellä emästään koko ajan (jäljistä päätellen). 

Kiitin hevosten jumalaa ja päästin oripoijjan takaisin emänsä luokse laitumelle riehumaan. Tästä olisi voinut syntyä katastrofin ainekset, mutta eipäs syntynytkään! Kiitos siitä!

Loppuilta kuluikin kaverin kanssa mässäillessä ja jutustellessa. Aiheet heittelivät laidasta laitaan, mutta ehkäpä kerron niistä mietelmistäni joskus toisessa tekstinpätkässä ;) Tälle kirjoitukselle kun näkyi tulevan mittaa vähän turhankin paljon.

Mira kiittää ja kumartaa!

Mitä, miten, whaah?

Mikä saa ihmisen kirjoittamaan blogia?

Sitäpä tässä nyt ihmetellään, kun ensimmäistä blogitekstiäni kirjoittelen ja samalla yritän pähkäillä, että mistä aion jatkossa kirjoitella tai onko tekstilläni edes tarkoitusta. Tämähän olisi pitänyt tietysti jo miettiä ennen kuin rupesin kirjoittelemaan. 

Ehkä esille nousevat halu omien ajatusten käsittelystä ja purkamisesta ylöskirjoittamalla kuten myös halu jakaa omia kokemuksia ja mielipiteitä arkipäiväisestä elämästä. Todellakin - arkipäiväisestä elämästä. En ole millään tavalla kuuluisa; en ole tunnettu mistään tekemisistäni ja ehkä se on juuri syy, miksi yritän nyt päästä parrasvaloihin. Just joking. 

Tulen kumminkin käsittelemään jatkossa blogissani vuonna 1991 syntyneen Pohjois-Savolaisen naikkosen elämää, joka koostuu omasta pientilasta, lukuisista lemmikeistä (parillinen määrä koiria ja hevosia sekä diktaattori-kissa), harrastuksista, ystävistä, töistä... kaikesta maan ja taivaan väliltä. Who is this mysterious lady? Surprise, surprise! It's me! 

Tyylini kirjoittaa on hyvin sekalainen (vai sekainen?), varmaan jo huomasitkin. Toivottavasti kumminkin pysyt aivoitusteni perässä ja jaat myös oman mielipiteesi.