Valmentajana jännittämässä

Kerroin tässä aiemmin omasta kasvatistani, Nortista, jonka tulevaisuuden suunnitelmat romuttuivat takapolvesta paljastuneen laajan luunhaurastuman johdosto. Mielessä oli ollut, että en välttämättä hommaisi muita hevosia enää Tipon ja Nortin lisäksi, koska molemmilla voisin ajella/ratsastella mielin määrin. Ja Nortin kanssa pääsisi vielä tositoimiin radoille koittamaan. 

Nyt kumminkin on tullut haaveeksi hankkia yksi ihan treenattava ravuri. Jota saisi laitella, seurata kehitystä, kokeilla mitenkä hevonen toimii radalla niin hiiteillä kuin sitten tositilanteessa startissa. 

Valmennuksessahan kaikki ei mene niin kuin on suunniteltu, niin kuin ei muutenkaan koko elämässä, mutta se yrittämisen halu on jotain sellaista mitä en pysty kokemaan esimerkiksi enää Tipon kanssa. Tipo on syntynyt vuonna 1997, joten ikää siltä löytyy 16 vuotta, mikä ylittää kilpailuiän kirkkaasti. Nortin tulevaisuudesta vuorostaan ei ole vielä mitään takuita.

Olen miettinyt mahdollisuutta ihan uuteen omaan hevoseen (kenties kimppahevonen) tai liisinki-hevoseen, jolloin omistajuus ei siirtyisi minulle muuta kuin omistusoikeuden vuokraajana. Olen nyt katsellut vähän kaikenlaisia ilmoituksia, mutta pääasiassa tarkoituksena oli hankkia lämminverinen ravuri, lyhyemmin lv. Ei ole väliä, onko kyseessä sitten tamma, ruuna vai ori, kunhan yksilö olisi toimiva pakkaus. 

Koska jokainen hevonen on yksilö, ei treeni voi välttämättä olla samanlaista kuin muilla hevosilla. On löydettävä juuri sille hevoselle käypäinen treenimuoto/-tapa ja yritettävä edetä sen voimin. En osaa itsekkään oikein sanoa, miksi hurahdin raviurheiluun. Jotenkin se on aina ollut lähempänä ja intohimoisempana harrastuksena kuin ratsastus. Toki raviurheilussakin ratsastetaan, mutta eri tyylillä ja tavalla. 

Tipo aikoinaan huippukunnossa

Suurin syypää tietysti raviurheiluun hurahtamiseen on isäni ja hänen veljensä, jolta myös Tipon hommasin itselleni. Pienestä pitäen kuljin niin hiitti- kuin ravireissuillakin mukana. Lopulta rupesin myös itse ajamaan hevosia pihassa sekä hiiteillä radalla. Siitä kait se sitten lähti, takaisin ei ole paluuta. 

Mitenkähän selittäisin sen tunteen, kun saat seurata valmentamasi hevosen kehitystä? Se pitää ehkä kokea, että sen todella ymmärtää. Sama pätee tietysti kaikkien muidenkin hevosten kanssa, oli ne sitten ratsuja tai ravureita, pullaponeja tai kilpahevosia. Kuka tahansa ymmärtää sen onnistumisen tunteen, kun monen treenikerran/yrittämisen/epäonnistumisen/harjoittelun jälkeen onnistut yhdessä hevosen kanssa! Se tunne, kun sinut täyttää järjetön ilo ja ylpeys omaa hevosta kohtaan, kun se toimii. 

Tämän tunteen olisin halunnut kokea Nortin kanssa. Se, kuinka olisit saanut seurata oman kasvattisi kehitystä syntymästä radoille saakka. Toki, mikään ei ole mahdotonta. Ties vaikka tapahtuisi ihmeparantuminen ja Nortin polvi kestäisi treenaamista - haluan uskoa ihmeisiin ja toivossa on hyvä elää. 

Setäni hevonen, jota saatoin seurata varsasta asti nykyhetkeen

Katsellaan, mitä tuleman pitää. Toivon, että löytäisin treenihevosen jo kesäksi, mutta ikinä ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Jos minä sen hevosen jostain onnistun hankkimaan, tulen sitä kyllä täällä hehkuttamaan!

Niin ja siis jos joku blogini lukijoista sattuu nyt vaikka tietämään jossain sellaisen hevosen, jonka omistajalla ei ole aikaa laitella hevosta, mutta ei halua myydä sitä kumminkaan eikä laittaa kalliiseen valmennukseen niin olehan hyvä ja ilmoita! Täällä ilmoittautuu vapaaehtoinen valmentajatreenari! :)